Ohitusharjoittelusta - hidasta, mutta kaipa tästä jotain tulee

Ajattelin kirjoitella vähän katsausta meidän ohitusharjoitusten edistymisestä. Meillä touhu ei ole ollut missään vaiheessa helppoa tältä osin, vaan alusta asti koiran näkeminen on ollut aina kiihdyttävä ja jännä tapahtuma. En tiedä mitä tuli tehtyä alun alkaen väärin (tai no, voihan tähän listan luetella, mutta mikään niistä ei ainakaan yksistään selitä sitä, miksi ne ohitukset ja koirien läheisyydessä toimiminen on niiiin vaikeaa), kun tuntuu, että niin moni pentu vaan ohittaa muita koiria ilman sen kummempaa numeroa. Meidän hepulipylly ei vaan malta.

Ollaan nyt käyty muutamia kertoja Koiraystävät-facebookryhmän kautta sovituissa ohitustreeneissä. Tähän asti ollaan osallistuttu vain Heurekan parkkipaikalla järjestettyihin treeneihin ja paikka alkaa olla jo Humulle tuttu. Suurin osa ohitustreeneistä onkin sujunut tosi hyvin, viime treeneissä (ennen siirtymistä ulkoruokintaan...) se tosin haukkui enemmän, sillä ruoka ei ollut tarpeeksi kiinnostavaa verrattuna koiriin. Kaikenkaikkiaan ohitustreeneissä me kuitenkin pystytään ohittelemaan koiria nätisti ja kontaktissa ja saadaan paljon onnistumisia - jotkut treenit on sujunut käytännössä täysin hiljaisuudessa. Ohituksia on toki harjoiteltu myös muissa treeneissä, joissa ne lähes poikkeuksetta sujuvat hyvin. Näissä tilanteissa Humulla on aikaa rekisteröidä paikalla olevat koirat ja se tosiasia, että se ei pääse leikkimään vaikka mitä tapahtuisi.

Mutta sitten ne onnistumiset pitäisi siirtää normaalille lenkkipolulle. Hyvin vaikeaa. Tutun kaverikoiran kanssa (joka ei ole Humun näkökulmasta kovin jännä) ollaan voitu harjoitella (siis onnistuneesti) ohituksia ja yhdessä lenkkeilyä ihan normaalilla kävelytiellä, jossa koira tulee "nurkan takaa" vastaan. Mutta sitten kun vaihdetaan joku toinen koira tilalle - esim. vieras vastaantuleva tai kiihdyttävämpi koiratuttu - niin ei tietoakaan kauniista hihnakävelystä ja hiljaisuudesta. Yritettiin viikonloppuna koirien leikin lomassa välillä kävellä ihan tietä pitkin remmissä Humun ja kaverikoiran kanssa. Humu ei lopettanut vinkumista hetkeksikään ja yritti lyhyin väliajoin syöksyä kaverin luo tai haukkua turhautumistaan kun ei päässyt leikkimään. Namit ei uponnut, joten koitas siinä sitten palkata niistä pienistä onnistumisista. Tämäkin tosin ennen ulkoruokintaa ja tähän asti pahimmassa murkkuiän alkuaallossa. Saatiin hetkeksi Humu syömään, kun toisen koiran omistaja syötti ensin pari namia - vieraan ihmisen huomion voimalla ne meni alas ja sen jälkeen hyväksyttiin palkkaa vastaan myös omalta väeltä hetken aikaa.

Lenkeillä Humu kuitenkin suostuu vähän päivästä riippuen syömään vaikka toinen koira on näkyvillä (kunhan ei ole ihan vieressä). Ollaan siis pyritty syöttämään sitä jo ennen kuin haukku alkaa ja vastaehdollistamaan sitä koiriin. Ruoka ei ole kuitenkaan koiriin verrattuna erityisen kiinnostavaa, joten edistyminen on hiiidasta. Ollaan helpommissa ohituksissa ihan pyydetty kontaktia, ettei homma mene pelkästä tuijottelusta palkkaamiseksi ja pikkuhiljaa (hyyyyvin pikkuhiljaa) Humu on alkanut silloin tällöin myös itse tarjota kontaktia koiran ollessa näköpiirissä. Jos joudutaan ohittamaan tiellä vastaantulija, jäädään yleensä reunalle istumaan ja syömään - kauempaa pystytään jo kävelemään ohi enemmän tai vähemmän rauhassa. Liikkeessä Humua ei kuitenkaan välttämättä saa syömään, joten vastaehdollistamisen kannalta olisi usein hyvä pysähtyä. Ihan aina ei kuitenkaan viitsi, jos etäisyyden saa liikkeessä pysymällä pidettyä pidempänä. Olen muutenkin vähän epäilevä, onko tuo vastaehdollistaminen nyt menossa yhtään nappiin... kaiken järjen mukaan syömisestä koiria katsellen ei kuitenkaan pitäisi olla mitään haittaakaan, koska syömisen pitäisi rauhoittaa. Toivotaan ;)

Välillä tulee kuitenkin niitä huikeita onnistumisia, kuten ulkoruokinta-tekstissä hehkuttamani ohitus. Koirien perässä ollaan myös pystytty kävelemään ilman vetoyrityksiä ja välillä myös kontaktissa (ja syöden!), eikä kauempana näkyville koirille välttämättä haukuta, vaikka niistä kiinnostutaankin (ja kiihdytään ehkä sen verran, että kieltäydytään nameista). Esimerkiksi viime viikolla meitä kohti juoksi irtokoira, joka jäi taakse noin 10 metrin päähän haukkumaan. Päätin vaan jatkaa matkaa kiinnittämättä sen kummempaa huomiota. Humu yritti pari kertaa jäädä taaksepäin tuijottamaan, mutta koska matka vaan jatkui, sekin lähti mukaan kipittämään ilman sen kummempaa hötkyilyä (hermostumisen kuitenkin huomasi piippauksesta ja ruuasta kieltäytymisestä). Pahimpia ovat aina suoraan kohti tulevat - niissä Humu palkkautuu koiran lähestymisestä, joten tuijottaminen ja kiihtyminen vain lisääntyy. Tästä syystä välillä paikoillaan istumisen sijaan käännytään vain ympäri... rauhallisena pääsee liikkumaan kohti koiraa, kiihtyneenä joutuu poispäin. Joissain tilanteissa toimii näin, mutta sitten saattaa käydä niin, että jäädäänkin tällä taktiikalla kahden koiran väliin "ansaan" ja lopputuloksena on entistä kiihtyneempi koira joka saa tuplapalkan (kun KAKSI koiraa tulee lähelle, hiiii!) hösäämisestä. Toinen tekniikan huono puoli on se, että hihna tahtoo kiristyä suunnan muutoksissa - ja kiristyminen aiheuttaa Humussa hyvin selkeästi vireen nousun joka kerta.

Suureksi avuksi treenissä ovat ne omistajat, jotka jäävät lenkkipoluilla hetkeksi juttelemaan ilman, että yrittävät tyrkyttää koiraansa leikkikaveriksi. Kun Humu saa hetken namia syöden katsella koiraa, se alkaa tarjota kontaktia ja rauhoittuu. Normaalisti ohitustilanteet ovat liian nopeasti ohi, eikä päästä siihen pisteeseen, jossa oikeasti ollaan rauhassa koiran lähettyvillä - ihanien sosiaalisten, mutta ymmärtäväisten koiranomistajien ansiosta saadaan onneksi välillä myös näitä rauhoittumiskokemuksia ja ne tuntuvat auttavan paljon.

Taluttaja pitää hyvin kontaktia.

Yksinolopäivitys

Humun yksinoloa on nyt videoitu yli kuukauden ajan. Ylä- ja alamäkiä mahtuu väliin, mutta suunta on selvästi kohti parempaa, etenkin nyt, kun ollaan keskitty ottaa käyttöön pari kikkaa.

Yksinoloahan Humun kanssa on harjoiteltu ihan pennusta asti. Heti ensimmäiseksi se totutettiin nukkumaan meidän kanssa eri huoneessa, tosin siten, että se näkee meidän koiraportin takaa. Mitään ongelmaa ei myöskään tuota oven takana eri huoneessa oleminen, joka onnistuu myös vieraissa paikoissa. Pentuna pienissä pätkissä aloitetut yksinolot sujuivat hyvin, eikä Humua ei ole "koskaan" huomioitu ennen kotoalähtöä tai heti kotiintullessa. Laurin muutaman viikon loman jälkeen ongelmat kuitenkin alkoivat, kun Humu tottui turhan runsaaseen seuran määrään. Nyt ollaan saatu tilannetta taas parempaan suuntaan, mutta yhä joudutaan olemaan tarkkana, että Humu jää myös viikonloppuna edes jossain vaiheessa yksin, sillä se mitä ilmeisemmin nopeasti unohtaa, että yksinkin on ihan ok olla. Toinen juttu, josta ollaan pyritty pitämään kiinni uudelleen yksinoloa harjoitellessa, on koiran rauhoittuminen ennen yksinjäämistä.

Videoinnin aloituksen jälkeen kehitystä tapahtui nopeasti. Kuitenkin väliin mahtui niitä päiviä, jolloin ei olisi huonommin voinut mennä. Erään tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen tapahtui pohjanoteeraus. Humua oli pyöritetty mukana joka paikassa, se oli treenannut, leikkinyt, juossut metsässä ja käynyt kylässä (taisi tänä viikonloppuna olla pentunäyttelykin) ja oli sunnuntaina aivan loppu. Ajateltiin, että no nythän se nukkuu onnellisena maanantaina kun lähdetään töihin. Väärin.

Viikonlopun rumba jätti Humun aivan kierroksille. Se ei ollut ollut hetkeäkään yksin ja se oli nostanut stressitasonsa pilviin. Nukutun yön ja aamuisen "pelkän" remmilenkin jälkeen (useinhan me käydään aamulla metsässä irti pööpöilemässä) sillä riitti höpölöpövirtaa. Videolta saatiin seurata kolmen tunnin ajan ympäriinsä kuljeskelua, haukkumista, ulvontaa ja ETEISEN VÄLIOVEN SYÖMISTÄ. Isäntäväen kotiintuloon mennessä ensimmäisessä lastulevykerroksessa oli kissanmentävä reikä.

Mietittiin, että tarttis tehrä jotain. Eteisen väliovi sai peltilevyn kaverikseen, ja hiuslakkaa. ADAPT-suihketta siihen oltiin suihkittu haihduttimen lisäksi jo ennenkin. Rampattiin ulko-ovella vähän lisää ja päätettiin, että viikonloppuisinkin koira jää yksin, oli mikä oli. Seuraavana aamuna herättiin viideltä, jotta ehdittiin tehdä pitkä metsälenkki ja sen jälkeen odotella kotona tunti, että koira VARMASTI rauhoittuu. Ja kyllä se rauhoittui, taisi sinä päivänä haukkua alle kymmenen minuuttia. Huh.

Ongelmana oli silti edelleen, että Humu ei yksinollessaan syönyt tai järsinyt mitään (paitsi sitä ovea näemmä), joten rauhoittavan tekemisen jättäminen oli vaikeaa. Toisena ongelmana oli se, että vaikka Humulle pyrittiin nyt viisastuneena erottelemaan lähdön ja kotiinjäännin tilanteet, sitä ei oltu tajuttu tehdä ihan pikku pennusta asti ja nyt meillä oli koira, joka tuli lähes aina eteisen ovelle kärkkymään pääsisikö se mukaan - ja jäi sitten siihen inisemään ja haukkumaan kun ei päässyt (Eli note to self tulevaisuutta varten: erottele pennulle selkeästi ne tilanteet, joissa se halutaan mukaan ja joissa se jää kotiin).

Pienen mietiskelyn ja kokeilun jälkeen ongelmaan kuitenkin löytyi ratkaisu: kuivatut kilohailit pahvipiilossa. Ollaan nyt ehkä kahden tai kolmen viikon ajan toteutettu uutta yksinjäämisrituaalia. Pahvirullaan tai muuhun pahvirasiaan tungetaan muutama kuivattu kilohaili ja rutataan boksi kiinni. Ennen poislähtöä vietetään perinteinen vähintään 20 minuutin rauhoittumishetki, jolloin koiraa ei huomioida ja puuhaillaan itse jotain rauhallista. Kun lähtö koittaa, Humu pyydetään keittiöön (eli kauas ulko-ovelta) ja käsketään makaamaan. Pahvipiilo laitetaan lattialle koiran nenän eteen (tässä vaiheessa Humu näyttää siltä, että se tekee mitä vaan, jotta saa kaivaa ne ihanat kalat esiin piilosta). Kävellään ulko-ovelle ja samalla hetkellä, kun astutaan välieteiseen, annetaan koiralle lupa syödä. Ja tadaa! Humu viettää pahvipiilon kimpussa ensimmäiset 3-10 minuuttia meidän lähdön jälkeen ja syö kalat hyvällä ruokahalulla. Sen jälkeen se EDELLEEN yleensä haukkuu 1-5 minuuttia, joskus kahteen otteeseen, mutta käy kuitenkin heti konsertin jälkeen nukkumaan eikä ole haukkuessaankaan erityisen levottoman näköinen. Eli tällä nyt mennään, kuivatut kalat kunniaan!

Teini ulkoruokintaan

Kuten edellisessä postauksessa tuli mainittua, murrosikä nostaa "pennulla" päätään. Hajut, pissojen lipitykset ja merkkailut on kova juttu, koirat ihan hirveän kova juttu ja omat ihmiset, ruoka ja lelut itsestäänselvyyksiä ;) onneksi en ehtinyt kauaa tuskailla Humun nollille laskeneen motivoitavuuden kanssa, sillä juuri sopivaan aikaan erään Humpan tuoreen tyttöystävän omistaja aukaisi meikäläisen silmät: ei tuo enää ole hirveää vauhtia kasvava pieni pentu, se kestää jo hetken vähän nälissäänkin. Tai toisinpäin: se on saanut ruokaa viimeaikoina ihan liikaa tai ainakin liian helposti. Joten eikun tuumasta toimeen ja koira kirjaimellisesti ulkoruokintaan.

Humun ollessa pentu en kauaa kerrallaan raaskinut yrittää kaiken ruuan syöttämistä lenkeillä kun lopputulos oli nopeasti enemmän tai vähemmän paastoamista (tai sitten syötiin pelkkää jauhelihaa). Nyt Humpan syömiskyky eri tilanteissa on kuitenkin selvästi parantunut, ja se on jo sen ikäinen, ettei pieni paasto ole edes niin vakavaa. Mihinkään paastoiluun ei kuitenkaan ole edes tarvinnut ryhtyä, vaan nyt tässä tuoreessa parin päivän kokeilussa on riittänyt pieni ruuan määrän vähennys ja kupin poistaminen käytöstä kokonaan. Ei sillä, ei teineily varmaan ihan tällä hoidu, mutta helpottunee huomattavasti verrattuna kokoajan hieman liian helpolla ruokansa ansaitsevaan teiniin...

Eilen käytiin pentuleikkikoulussa, jossa harjoiteltiin kontaktia, leikkimistä ja muita perusjuttuja (jotka ei silti todellakaan ole meidän tiimille helppoja, kun ympärillä on muita vieraita koiria...). Humu piti taas alkuun järkyttävää konserttia, mutta tokeentui loppua kohti ja oli ajoittain Hieno Pentu. Erityisen tärkeä koulutus oli kuitenkin meikäläiselle, joka sai taas kuulla niitä oikeita sanoja, joita tarvitsee, että jaksaa olla motivoitunut ja pitää omat tavoitteensa oikealla tasolla. Ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu ja hiljaa hyvää tulee! Tosin paljon paremmin sanoiksi puettuna, mutta tällä sisällöllä. Ja sitten ihan konkreettisesti se, että jos kerran TIEDÄN, että koirani ei kestä taukoja ilman konserttia, niin MIKSI en vaan tule kentälle, treenaa kahta minuuttia ja vie koiraa pois? Ja sitten kohta uudestaan? Sen taukoilun ehtii opetella sitten kun malttia on rahtunen lisää, nyt tässä vaiheessa on tärkeämpää suunnitella treenit niin, että Humulla on niin kiire tehdä töitä, ettei se ehdi haukkua...

Tänään ulkoruokinnan tulokset alkoivat jo näkyä, ja Humu on ollut erittäin kontaktinhakuinen verrattuna viime päiviin. Ohitettiin (tosin kauempaa, mutta ohitettiin kuitenkin) jopa yksi vieras koira kotikulmilla (!), pimeällä (!) ilman hihnan kiristymistä tai minkäänsortin ääntelyä (!!!). Humu jäi pariin otteeseen hetkeksi tuijottamaan, mutta lähti mukaan "mennään" -kutsulla ja tuli vierelle kontaktiin. Wooouuu! Mahtavaa! Tätä ennen Humu oli tarjonnut lähes katkeamatonta kontaktia (yhtä pissataukoa lukuunottamatta) noin parisataa metriä. Ja vielä pari päivää sitten se korkeintaan vilkaisi pakonomaisesti silloin kun ei muuten päässyt etenemään, eikä huolinut edes tarjottua palkkaa... tosin tällä kontaktinottotahdilla Humu syö ihan saman verran kuin ennenkin, saa nähdä muuttuuko se syöminen kohta taas tylsäksi ellei määrää tosissaan rajoita - eli vaikeustasoa varmaan korkeammalle vaan, pikkuhiljaa, ettei käy liian helpoksi.

Ja onhan tuo sisälläkin saanut vähän ruokaa... kynsienleikkuunameina oli raksuja ja kontaktiharjoituksena raksun laitto nenälle, palkka toisella raksulla. Nyt nekin maistuu, ja niiden eteen tehdään töitä ihan tosissaan helpoissa tilanteissa. Toivottavasti löytynyt ruokamotivaatio säilyy.

Kaikennäköistä näyttelyistä yleiseen sekoiluun

Noin kuukausi sitten osallistuttiin pentunäyttelyyn Lahdessa. Apua :D mulla ei ollut eikä ole vieläkään mitään hajua miten päin siellä kehässä kuuluisi toimia ja koira nyt oli vielä enemmän pihalla. Olin ihan yllättänyt kuinka rauhallisena Humu pysyi kehän reunalla kun odoteltiin meidän vuoroa (tultiin hyvissä ajoin paikalle rauhoittumaan), mutta kehässä oli sitten liian kivaa, vaikk aoltiin ihan itseksemme esiintymässä luokkamme ainoana. Tuomari ystävällisesti tervehti Humua tekemällä imutusääntä ja pentu sekosi. Mutta Humulla oli tosi kivaaaaaa! Tuomari ei jotenkin ymmärtänyt tätä hauskuutta, tylsä tyyppi.

Arvostelussa luki jotta: "Hyvin iloinen suorastaan vallaton urospentu"...

Kehän laidalla tomerana.

Lisää (hienompia) kuvia löytyy täältä. Eivät ole itse kuvaamiani, muutaman kerran Humppakin vilahtaa joukossa. Jänishyppelykuvista saakin hyvän kuvan Humusterin meiningistä.

Tässä välissä ollaan ehditty käydä muutamissa treeneissä itsenäisesti sekä Visiolla, Ojangossa ja kerran drive in -tokossa Koirakoulu Rakissa. Onnistumisen taso on ollut hyvin vaihteleva - olisi hienoa jos löytäisi sen yhdistävän tekijän niiden hyvien mielentilojen välillä.

Visiolla viimeiset treenikerrat sujui jo oikeastaan tosi hyvin, muut koirat ei ollut enää niin jänniä ja ohittelut ja muidenkin hommien teko sujui varsin hyvin. Teetin Humpalla vähän erilaisia tokotemppuja, paikkamakuita ja siivekkeiden kiertoja muiden treenailujen välissä ja sen lisäksi onnistuttiin myös ihan kyljelleen rauhoittumisessa, mikä oli aika saavutus! ;) Kaikenkaikkiaan jäi hyvä maku.

Ojangon "kohti alokasluokkaa" koulutus ei mennyt ihan niin nappiin - paljon vieraita koiria ja ihmisiä ja pitkä koulutus aiheutti sen, että pätkittäin Humu väläytteli oikein hyvää tekemisen mallia, mutta horjahti sitten taas yhtä nopeasti kierroksille. Positiivista oli se, että kierrokset saatiin kuitenkin laskemaankin, eli Humu ei jäänyt jumiin maaniseen koirien kyttäämiseen vaikka tilanne oli selvästi jännä. Sen sai kohtuullisen helposti innostettua leikkiin myös silloin, kun alkoi olla vähän liian jännää, mikä oli tosi positiivista ja auttoi paljon kierrosten katkaisuun (tai suuntaamiseen...). Parhaimmillaan ei kyllä oltu, mutta tulipahan käytyä ;)

Koirakoulu Rakin drive in-tokosta tykkäsin paljon. Siellä oli meidän lisäksi vain kaksi koiraa, joten saatin yksilöllistä opastusta ja tilaa pystyi ottamaan juuri sen verran kuin oli tarve. Humu keskittyi hienosti ne pätkät kuin keskittyi ja kiihkoili väleissä. Sain sen kuitenkin pienellä tekemisellä ja makoilukäskyillä pysymäään kohtuullisen rauhallisena ja vaikka molemmat koirat olivat uusia treenikavereita, saatiin jonkinlaista rauhoittumisenpoikastakin aikaan välillä.

Itsenäisesti kun ollaan käyty kentällä, on pari kertaa jäänyt kunnon WAU-fiilis, ja sitten pari kerta mennyt syvälle penkin alle, kun Humu on huomioinut vain paikalla olevan koirakaverin. Sillä on selvästi muutenkin NYT alkanut murrosikä ja korvat ovat kadonneet. Hajut vie, koirista otetaan kierroksia (jos vaan mahdollista) vielä vähän enemmän ja vähän on kokeiltu myös hihnassa riehumista, jonka luulin jo jääneen taa. Eli voi olla, että varsinainen treenailu meneekin taas hetkeksi vähän jäihin ja palataan askel taaksepäin ihan pelkkään kontaktiin ja yhdessä tekemisen hauskuuteen. Molemmat tuntuu nyt olevan vähän kadoksissa, etenkin jos on pientäkin häiriötä (kotonahan sitä oltaisiin niiiiiiin valmiita leikkimään, mutta ulkona sitten... "jaa leikkiä, nääh, tässä ois tää PISSA lipitettävänä, kiitti vaan...."). -.-

Joiltain osin Humu on myös osoittanut rauhoittumista, eli voihan sitä myös toivoa, että se rauha leviää kohta tuonne koirien kohtaamispuolellekin... (eeh?). Jatkan toivomista. Sormet ristissä läpi murrosiän, voisi olla mottomme.